sunnuntai 2. joulukuuta 2012

ei kiinnosta

Käytävällä kaikuu hiljaisuus, enkä siksi tahdo päätyä kulkemaan sen harmaalla emali-lattialla ilman kuullokkeiden suomaa suojamuuria seisahtunutta ilmaa halkovia ovien paukauksia ja ergonomisten työkenkien kirskahtelua vastaan. Seinillä sälekaihtimien heittämät varjot muistuttavat kaltereita ja sotkuiset, liian monta värikerrosta päälleen saaneet terapiaksi väitetyt valjut maalaismaisemat halvoissa ja heppoisissa kehyksissä roikkuvat väsyneinä.

Nimeäni kutsutaan ja seuraan pyylevää naista ovien taakse jotka saa auki vain raskain avaimin, jotka roikkuvat työntekijöiden taakan painamista kauloista vastuun kiviriippoina.

Naisen silmät ovat suuret, tuhruiseksi maalatut ja leventyvät vielä entisestään jättiläisen teeastiaston asettien kokoisiksi kun vastailen hitaasti ja hiuksiani rytmittömästi haroen hänen turhiin kysymyksiinsä, joihin osaisin vastata täysin oikein tai täysin väärin, riippuen haluamastani lopputuloksesta. Niin ei kuitenkaan kuulu tehdä, sillä sehän olisi sairasta hyi, ei ihmisiä saa manipuloida (sitä mieltä tosin tuntuvat olevan lähinnä ne jotka eivät tätä hienovaraista taitoa koskaan ole oppineet, vaikka he kieltävätkin sen heti kysyttäessä).

 Katselen pilviä sälekaihtimien välistä samalla kun puhun enkä välitä vaikka se saakin minut vaikuttamaan välinpitämättömältä. Olen aina ollut sitä mieltä että esitystapaa tärkeämpää ovat sanamuodot ja niiden takana kajahtava voima sekä tunne, joka ajaa kertomusta eteenpäin lause lauseelta vaikka ääni särkyisikin, huolimatta yrityksistä pysyä vakaana maaperällä joka viettää ylösalasympäri ja siitä mistä aita on kaikista tihein ja piikikkäin.

Mietin että haluaisin olla vain hiljaa ja maalata huuleni mustaksi jotta kukaan ei edes haluaisi minun puhuvan, sillä musta väri tarkoittaa surua ja murhetta, eikä mustilta huulilta putoile kuin tuhkaa ja tappuraa.

On purtava kieltään ettei huutaisi turhautumistaan sillä huuto syödään kiiluvin silmin ja se ruokkii vain päätelmää siitä, että olen hulluhulluhullu ja sehän ei sovi. Tiedän että kaikki ovat hulluja, hulluja ja hulluhulluhulluja. Mutta sitäkään ei saa myöntää. Täytyy olla selväjärkinen, tai ainakin antaa muiden ihmisten tarrautua  kiinni illuusioon siitä että tässä maailmassa kaikki on loogista ja järkevää kunhan ei ole hullu.

Sitä vain ei saa sanoa, sillä kaikki tietävät että jos myöntäisimme todella itsellemme maailman hulluuden, saattaisimme jopa ymmärtää toisiamme paremmin eikä tarvitsisi lokeroida epätoivottuja asioita tautiluokituksien taakse.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Whisper your message to the waves, the echo will reach me.